Yksin vai yhdessä
Blogi – maanantaina 23. marraskuuta 2009 klo 20.53 – kirjoittanut Kaisa
Tommy Tabermann kirjoittaa Me-lehden kolumneissa ajatuksia herättävistä asioista. Hän on käsitellyt myös kosketuksen merkitystä. Ihmiselle toisen ihmisen kosketus on tärkeää. Pienten lasten kanssa elää kosketuksen ruuhkavuosia. Iltaisin sitä joskus miettii, voisiko kosketusta jollain lailla laittaa säästöön, mutta sen kanssa taitaa olla niin kuin sähkön, että varastointi on hankalaa jollei mahdotonta eikä huippuja pysty tasoittamaan. Jo parinkymmen vuoden päästä kun voi olla tilanne, että saa maanitella lapsia tulemaan kotiin edes jouluksi saati sitten että kukaan tulisi kovin lähelle.
Ihmisillä on myös oma suojakerroin tai vallihauta ympärillään. Toisilla se on paksumpi kuin toisilla. Itse olen päästänyt lähelleni ainoastaan kaikkein läheisimmät ihmiset ja haluan pitää tietyn etäisyyden, riippuen henkilöstä, sekä fyysisesti että henkisesti. Tämä tuntuu periytyneen lapsilleni. Vanhempi haluaa pitää omat leikit ominaan eikä oikein välitä muiden lasten touhuista. Nuorempi taas on alusta asti vieroksunut vieraiden ihmisten kosketusta.
En ole itse koskaan kuulunut niihin, jotka aina menevät jonkun kaverin kanssa jonnekin, oli sitten kyseessä bileet, kielten oppitunti kansalaisopistossa tai ulkomaanmatka. Siinä on omat hankaluutensa (kun ei kielten tunnilla ikinä ollut sitä vakioparia harjoitusta varten) mutta myös oma vapautensa. Pitkän ihmissuhteen aikana on kuitenkin tullut helpoksi mennä aina yhdessä aviomiehen kanssa joka paikkaan. Nyt onkin vaikeata mennä yksin, helpompi on jättää menemättä ja jäädä kotiin. En myöskään vieläkään pidä mistään kokkareista, missä pitäisi vapaasti seurustella puolituttujen tai tuntemattomien kanssa. On kivempaa, kun on ohjattua toimintaa. Tämä on varmaan yksi syy, miksen olisi hyvä poliitikko. Olen liian asiakeskeinen ihminen ja poliitikon pitäisi olla enemmän ihmiskeskeinen. Koenkin oloni kotoisaksi virkamiehenä. Eipä siis ole ihme, että ainakin esikoisen puuhailee enemmän itsekseen kuin muiden kanssa. Toisaalta luin juuri näyttelijä Ria Katajan haastattelun, jossa hän kertoi sosiaalisista peloistaan. Ihmisiä on siis monenlaisia, eikä meidän kaikkien onneksi tarvitse olla niitä seurapiirien kingejä ja hauskuuttajia.
Syksyn aikana omat pienet vauvani ovat ottaneet isoja harppauksia eteenpäin. Pitkän tuskasteluni jälkeen vanhempi luopui vaipoistaan, ensin päivävaipasta ja hieman myöhemmin myös yövaipasta. Ikää oli ehtinyt karttua jo reilut kolme ja puoli vuotta. Vanhempi onkin aina ollut sellainen, että harjoittelu tapahtuu pään sisällä – ilmeisesti mielikuvissa – ja kun jotain ruvetaan tekemään, sitten se osataan. Nuorempikin on innostunut isomman esimerkin myötä kokeilemaan, mutta ei niinkään potalla istumista vaan pöntöllä. Kaksivuotias on syksyn aikana saanut syöttötuolin tilalle isompien lasten tuolin sekä pinnasängyn tilalle jatkettavan sängyn. Tutin käyttö on rajoitettu öihin. Myös ruokailuvälineiden osalta on jätetty nokkamukit ja vauvojen lusikat. Isompi halusi lisäksi luopua kaulurin käytöstä ruokailussa. Hän onkin ollut syksyn isompien lasten ryhmässä päiväkodissa. Ehkä siinä on osasyynsä tälle sysäykselle.
Lapsilla, varsinkin nuoremmalla, tuntuu olevan päiväkoti-minä ja koti-minä. Kotona temperamenttinen ja äänekäs lapsonen onkin kuulemma päiväkodissa hiljainen ja rauhallinen. Ehkä parempi sitten niin päin.