Jätä vihreä jälki

Tässä kuninkaallisessa huumassa olin lukevinani jostain, että kuningasjalkapallon maailmanmestari oli neljä vuotta sitten Italia. Miten voi olla, että minä, suuri Italia-fani, olen täysin unohtanut sen enkä muista mitään muutakaan kyseisistä kisoista. Muistan kyllä jalkapallon MM-kisojen kolme parasta joukkuetta vuodelta 1990…

Mahtaisiko se johtua siitä, että neljä vuotta sitten esikoiseni oli puolivuotias. Tässä vaiheessa, kun nuorempikin on jo 2,5-vuotias, alkaa ilmeisesti jonkinlaisia valonpilkahduksia jo näkyä sankan sumun keskeltä. Vaikka kaikenlaista koko ajan tapahtuu, suuri osa menee ilmeisesti aivan ohitse, eikä mitään mielikuvaa jää.

Facebookissa huomaa myös, miten elämä on viimevuodet ollut kovin rajoittunutta kotiin. Nimittäin on jotenkin epäilyttävää, kun menneisyydessä hyvinkin läheisten ystävien naimisiinmenosta tai vauvauutisista saa tiedon ainoastaan facebookissa. En ehkä ole vielä ymmärtänyt, että elämme sellaisessa maailmassa, jossa pääasiallinen yhteydenpito tapahtuu jotenkin muuten kuin kasvotusten, puhelimitse tai edes sähköpostitse. On nähtävästi pakko olla facebookissa, jotta ei tunne itseään ihan hölmöksi.

Toki viime aikoina kaikki yhteydenpitotavat ystäviin ovat jääneet aikaisempaa vähemmälle. Puhelimessa puhuminen ei oikein muutenkaan ole minun juttuni (uusimmassa Eeva-lehdessä myös Esko Valtaoja toteaa välttelevänsä sitä). Sähköpostia kyllä kirjoittelen ihan mielelläni ja onneksi on myös muutamia ystäviä, joita olen voinut tavata lounasaikaan Helsingin keskustassa tai muuten lasten kanssa kyläillessä. Kiitos kaikille niille ihanille ystäville, jotka ovat sopeutuneet rajoittuneisiin yhteydenpitokykyihini ja anteeksi kaikille niille ihanille ystäville, joihin en ole jaksanut olla yhteydessä viime vuosien aikana.

Naisena sitä elää monenlaisten vaatimusten keskellä. Jos sattuu olemaan äiti, on keskimäärin aina huono omatunto tai suuri huoli varsin monista asioista. Erityisesti silloin mutta myös muutoin on pidettävä huolta sekä omasta että mahdollisen parisuhteen tilasta ja jaksamisesta. Töissä, jos niitä on, asiat on hoidettava hyvin ja usein kiireellä, kun täytyy lisäksi ehtiä hoitaa sitä kuntoa ja harrastaa kaikenlaista fiksua ja pysyä mukana maailman menossa. Ja jollei ole kiire vaan liikaa aikaa, se se vasta kauheaa on. Ja niitä ystävyyssuhteita on myös vaalittava…

Olen seurannut taas Suomen huippumalli haussa -tv-ohjelmaa. Se on pääasiassa mukavaa ja varsin harmitonta viihdettä. Olen kuitenkin itse joutunut luopumaan oman kihlasormukseni käytöstä (kiloja on tullut jokseenkin yhtä monta kuin kihlauksesta on kulunut vuosia, joten sormus yksinkertaisesti ahdistaa sormessa – vihkisormus onneksi vielä mahtuu…), niin kiinnitinkin ystävällisesti sanottuna hieman huomiota siihen, kun ko. ohjelman tuomaristo pudotti yhden tytön kilpailun loppusuoralla sen vuoksi, että tytöllä oli liian paksut reidet. Hänen esittelemiään vaatteita ei kukaan mukamas halua ostaa! Taidan olla yksin tämänkin mielipiteeni kanssa, mutta olis kivempi katsella normaalin näköisten ihmisten vaatemainoksia kuin sellaisia kamalia luurankoja, joita erinäisissä mainoksissa tai kuvissa näkee.

Niin, täytyis kuntoilla ja syödä terveellisesti. Siinähän se, todella yksinkertaista. Ehkä sitten taas joku toinen päivä. Milloinkahan se Italia taas pelasikaan?

Rakennusprojekti on nyt siinä vaiheessa, että meillä on tontti. Projekti alkoi noin vuosi sitten, kun ryhdyimme etsimään sopivia tontteja. Tässä välissä olemme jo edenneet pitkälle talon suunnittelussa.

Tonttikauppoja tehdessä huvitti tai oikeastaan kauhistutti, kun muistin, millaisen tonttihakemuksen olimme lähettäneet. Sitä oli tehty ja korjailtu koko perheen voimin useaan otteeseen. Myös lapset olivat siis jättäneet siihen merkintänsä. Myivät sen tontin kuitenkin…

Sitä paitsi, näin tietokoneaikana sitä on tottunut siihen, ettei tarvitse kirjoittaa käsin ja että aina saa uuden pohjan vähintään printattua jostain. Nyt en ainakaan onnistunut löytämään uutta.

Naistenpäivänä on syytä onnitella kaikkia maailman ihmisiä. Naiset jakavat hyvinvointia perheelleen ja lähipiirilleen ällistyttävällä tehokkuudella. Viisi leipää ja kaksi kalaa saadaan riittämään laajemmallekin joukolle.

On hämmästyttävää silti, miten naisten elintärkeää työtä hyvinvoinnin säilyttämiseksi ja edistämiseksi koetetaan yhä monin keinoin vaikeuttaa. Me Naisten viimeisimmässä numerossa käsiteltiin rahankäyttöä. Siinä annettiin neuvoksi mm. että älä anna puolisosi hoitaa yksinoikeudella perheenne taloutta, selvitä, mitä tuloja perheellänne on. Tämä on ymmärrettävästi todellisuutta jossakin päin maailmaa, mutta itse jäin kyllä ihmettelemään sitä. Suomessa on taatusti lukuisia muitakin naisia, jotka huolehtivat perheensä taloudesta ja rahoista, vaikka perheeseen kuuluisi myös aikuinen mies.

Muutokset tapahtuvat sinänsä kyllä hitaasti. Esimerkkinä siitä on suomalainen vanhemman polven naisasianainen, joka tekee arvokasta työtä kehitysmaiden naisten hyväksi. Hän totesi kerran, että ei ole väliä, kuinka monta tyttöä perheessä on, mutta kunhan on yksikin poika. Itse en ymmärrä sitä, mihin niitä poikalapsia tarvitaan enemmän kuin tyttöjä. Oli kurjaa lukea viimeisimmästä Suomen UNIFEMin lehdestä, kuinka Intiassa perheen isä ja pojat ruokitaan ensin ja äidille ja tytöille jää jämät, jos niitäkään, ja kaksoissisaruksista poikalasta ruokitaan tyttöä paremmin.

Satu Hassi kirjoitti taannoin loistavan kolumnin Vihreässä Langassa siitä, miten naisten päätöksentekoa aina vähätellään sillä, että naiset nyt päättävät tunteella. Hassi perusteli kolumnissaan, miten miesten ”järkeen” perustuva päätöksenteko pohjautuukin ihan yhtälailla tunteeseen kuin naistenkin, mutta vain eri tunteisiin, kuten ahneuteen ja himoon.

Naisiakin on monenlaisia. Itsekin tunnen välillä kuuluvani vähemmistöön joissain asioissa, mm. siinä, etten voi sietää kynsiviiloja, enkä siis ikinä viilaa kynsiäni. Kun kynsiä täytyy lyhentää, turvaudun saksiin. En myöskään osaa tai jaksa laittaa hiuksiani kauniiksi. Pyöräilykypärän ja minkä tahansa päähineen käyttäminen myöskin pilaisi kampauksen. Onneksi olen saanut luonnollisesti taipuisat hiukset, jotka näyttävät riittävän siistiltä pelkän harjauksen avulla.

Olen kuitenkin ilmeisen tyypillinen nainen siinä, että ilahdun, kun joku ostaa minulle kukkia. Koen lisäksi suurta vastuuta kaikkien perheenjäsentemme hyvinvoinnista. Olen koettanut saada mieheni ymmärtämään, että hänen hyvinvointinsa ei ole hänen oma yksityisasiansa, vaan vaikuttaa koko perheeseen erityisesti nyt, kun meillä on pieniä lapsia. Olen jossain määrin tyypillinen nainen kuitenkin myös niin, että haluan jakaa elämäni miehen kanssa ja olen onnellinen siitä, että lapsillani on suurenmoinen isä. Olkoon jokainen mies ylpeä elämäänsä kuuluvista naisista!

Lukemissani lastenhoito-oppaissa ei ollut mainittu, että neljävuotiaan pitää osata leikata saksilla. No, onneksi päiväkodissa ja neuvolassa se kerrottiin. Itse olen tähän mennessä keskittynyt enemmän siihen, että pidän kaikki terävät tai muuten vaaralliset esineet pois lasten ulottuvilta. Sitäpaitsi hyvin vähän leikkaan itsekään mitään saksilla, pitäisi varmaan alkaa harrastaa enemmän askartelua.

Ilmeisesti myös hiihtoa ja luistelua on syytä pikagallupin perusteella alkaa harjoittaa jo kaksivuotiaana. Tulipahan ainakin välineet hankittua, vaikka vanhemman kohdalla ollaankin “myöhässä aikataulusta”. Nyt olisi kyllä hyvä talvi noihin talviurheiluharrastuksiin. Mutta onko ylipäätään pakko osata hiihtää tai luistella? Taitaa maailmassa olla paljon urheilulajeja, joita Suomessa ei aktiivisesti opetella.

Entä minkä ikäisenä lapsi voi olla yksin pihalla tai kotona? Tai minkä ikäisenä on oltava kavereita, leikittävä kavereiden kanssa tai mentävä yökylään? Saati sitten hankittava kännykkä tai osattava pelata tietokoneella?

Itse opin sytyttämään tulitikun 7-vuotiaana ollessani partioleirillä. Siihen mennessä sekin olisi pitänyt osata. Olen kylläkin kuullut, että yläasteikäisetkin voivat arastella tulitikkuja.